Etusivulle Historiaa Keikkoja Pelimannit Kuvia Levyt ym. Mp3 History

Soittimet       Leikarit - pelimannimusiikkia jo 1975 alkaen



Leikareiden historia alkaa jo vuodesta 1974, jolloin Espoon Lintuvaarassa asuneet soittotaitoiset opettajat perustivat yhtyeen ja ottivat nimekseen Harakan pelimannit, Lintuvaaran vanhan nimen mukaan. Yhtyettä johti Timo Koski, joka sitten seuraavana vuonna kokosi uuden ryhmän. Yhtye sai nimekseen Leikarit.

Kesän 1975 kaikissa Espoon Suomi Soi -tapahtumissa esiintyi leikariryhmä, jossa soittivat Reino Harjunkoski, Ilkka Koski, Timo Koski ja Tapani Mäkinen. Tämä ryhmä esiintyi myös TV 1:n kuvaamassa tapahtumassa Espoon Glimsissä heinäkuussa 1975.

Glimsin esiintymiseen saatiin mukaan espoolainen pelimanni Martin Hellström, jolla oli muistissaan monet vanhat, jo 1800-luvulla soitetut pelimannisävelmät. Syksyllä 1975 alkoi sitten vanhojen sävelmien keruu ja nuotintaminen. Tätä työtä tekivät leikarit Juhani Tiainen ja Tapani Mäkinen. Martin Hellströmiltä merkittiin muistiin n. 60 vanhaa, pääkaupunkiseudulla soitettua pelimannisävelmää. Näistä sävelmistä Leikarit julkaisi nuottivihon vuonna 1997.

Suomen Kansanmusiikkiliiton hallituksen jäseninä ovat olleet Reino Harjunkoski, Timo Koski, Tapani Mäkinen ja Jussi Tarkkanen. Nämä leikarit ovat toimineet myös Uudenmaan Kansanmusiikkiyhdistyksen puheenjohtajina. Reino Harjunkoski ja Jussi Tarkkanen ovat olleet myös Espoon kansanmusiikkikillan puheenjohtajina.

Suomen Kansanmusiikkiliito myönsi vuonna 1978 Uudenmaan Oltermannin nimen ja arvon kunnialeikari Martin Hellströmille ja vuonna 1999 leikari Tapani Mäkiselle.

Leikarit on palkittu useaan kertaan pelimanniyhtyeitten SM-kilpailuissa.

Uudenmaan Kansanmusiikkiyhdistys antoi vuonna 1999 Leikareille arvonimen "Vuoden 1999 uusmaalainen yhtye". Leikarit oli Kaustisen kansanmusiikkijuhlien 2001 Vuoden yhtye.

Kotimaassa Leikarit on esiintynyt monilla kesäisillä kansanmusiikkijuhlilla. Muut lukuisat soittotilaisuudet voidaan todeta klassisella sanonnalla: "On soitettu häistä hautajaisiin". Leikarit on myös eräänlainen Espoon kaupungin hoviorkesteri, sillä Leikareita on pyydetty esiintymään kaupungin moniin edustustilaisuuksiin. Tasavaltamme presidentit Urho Kekkonen, Mauno Koivisto ja Tarja Halonen ovat saaneet myös kuunnella Leikareiden soittoa.

Esiintymiset ulkomailla:
1979 maaliskuussa Saksassa. Essenissä Suomi-viikko.
1979 loka-marraskuussa Korean Demokraattisessa Kansantasavallassa (Pohjois-Koreassa).
1983 kesäkuussa Unkarissa. Esiintyminen Esztergomissa, joka on Espoon ystävyyskaupunki.
1985 helmikuussa Virossa Tallinnan Leikareiden vieraana.
1985 joulukuussa Ruotsissa. Esiintyminen Uumajan suomalaisen seurakunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa.
1986 maaliskuussa Ruotsissa, Uumajan Suomalaisen Kerhon 30-vuotisjuhlilla.
1987 syyskuussa Slovakiassa, esiintyminen Prix Bratislavan päättäjäiskonsertissa. Bratislavan radiolle äänitettiin suomalaista kansanmusiikkia.
1990 toukokuussa Ruotsissa, Uumajassa Ruotsin suomalaiskerhojen seminaarissa.
1996 kesäkuussa Sveitsissä, Zürichin suomalaisseuran 50-vuotisjuhlilla.
2003 elokuussa Unkarissa, Espoon ystävyyskaupungissa Esztergomissa.
2004 syyskuussa Virossa. Esiintymisiä Tallinnassa JollyFolk-kansanmusiikkiristeilyn yhteydessä.
2005 elokuussa USA:ssa, Marquettessa Finn Grand Fest 2005 juhlilla.
2011 elokuussa USA:ssa, San Diegossa Finn Fest 2011 juhlilla.




Muistoja, tapahtumia, tunnelmia

Tuon edellisen, 'Leikarit pähkinänkuoressa' -esittelyn kirjoitti Tapani Mäkinen, oltermanni, leikari ja hanuristi. Hän on kolmenkymmenen vuoden ajan pitänyt Leikareita järjestyksessä: huolehtinut soitoista, harjoituksista, matkoista, majoituksista, julkaisuista, yhteyksistä - ollut sanalla sanoen leikareiden äiti, vääpeli ja kaikki kaikessa.

Tapanilla on pitkän rehtorinuransa ansiosta kaikki edellytykset pitää laumaa järjestyksessä - tosin hän puhkesi silloin tällöin vuosien varrella huokaisemaan: - Kyllä rehtorina olo oli helppoa! Helsinkiläiset nuoret sai pysymään kurissa ja Herran nuhteessa, mutta Leikareita ei millään!

Me suomme Tapanille vetäytymisen vääpelin tehtävistä pelimannin penkille.

Ja tätä tarinaa jatkaa puolestaan Paavo Helistö: - On olemassa toistakymmentä kertomusta siitä, kuinka Leikareihin on tultu. Omani on tällainen: Vuonna 1982 olin aloittanut pitkän tauon jälkeen aktiivisen soittamisen. Liityin silloin Espoon Puhallinorkesteriin. Orkesteri järjesti seuraavana keväänä parin päivän harjoitusleirin Kauniaisissa, Työväen Akatemian tiloissa. Leikarit olivat samassa talossa jollakin keikallaan - he tulivat yllättäen piristämään meidän ruokailuhetkeämme ja soittivat muutaman kappaleen. Kun mukana oli jokunen entuudestaan tuttu mies, menin myös joukon jatkeeksi soittamaan kun kappaleetkin tuntuivat tutuilta. Näin siinä soiteltiin tovi, ja pian puhallinorkesteri jatkoi omia harjoituksiaan.

Pari päivää myöhemmin Timo Koski ilmaantui meille kotiin. Vastoin normaalia ulkoasuaan, johon yleensä kuuluivat pussihousut ja pieksut, hän näytti erinomaisen siistiltä: maripaita päällä, prässärit jalassa. Päättelin tästä, että jotakin erikoista on tapahtumassa. Ja olikin: Timo kertoi tulleensa pyytämään minua mukaan Leikareihin: klarinetti olisi hyvä lisä yhtyeeseen, varsinkin kun kunnia-Leikari Juho Tiainen asui Turussa eikä voinut yleensä osallistua soittoihin.

Yllätyin tietysti Timon puheista. Tiesin Leikarit hämärästi yhtyeen maineen perusteella, mutta sen ohjelmisto oli minulle tietysti outoa ja uutta. Mutta asia kiinnosti: olin soittanut vähän väärin ymmärrettyä kansanmusiikkia jo 1960-luvulla Seurasaaren Pelimanneissa ja Piiparipelimanneissa Unto Haapa-ahon ja Koppel Smolarin, kahden mainion klarinetistin kanssa. Ehkäpä tuohonkin voisi mennä mukaan... Näin alkoi kaikin puolin mukava soittoelämäni Leikareissa.

Entäpä muut?

Muista leikareista totean tässä vaiheessa vain heidän tulovuotensa Leikarit ry:n jäseniksi. Yleensähän uusi soittaja tuli (sitä itse tietämättään) kokeeksi yhtyeeseen, soittamaan muutamilla keikoilla, jotta muut näkisivät, onko tulokkaasta mihinkään. Viive hyväksytyksi jäseneksi saattoi kestää vuoden tai kaksi. Perusleikarit ryhtyivät jäseniksi vuonna 1975 - siis herrat Reino Harjunkoski, Timo Koski, Tapani Mäkinen ja Juhani Tiainen. Heitä seurasivat Vesa Raiskinen 1976, Maarit Kyllönen ja Liisa Lääveri 1980, Jussi Tarkkanen 1981, Paavo Helistö 1984, Ulla Hillebrandt 1986, Robi de Godzinsky ja Maria Kalaniemi 1988 ja Jaakko Heikkinen 1993.

Vuosituhannen vaihdetta leimasi eräänlainen pieni kriisikausi leikarien elämässä: yhtyeen kulmakivi - monessakin mielessä - Tapani Mäkinen joutui pitämään muutaman kuukauden soittotauon polvileikkaustensa vuoksi. Yhtye kaipasi kipeästi ainakin hanuristia, usein myös viulistia - Jussi Tarkkanen oli kokenut ns. neitseellisen isäksi tulon, hankkinut kaksi ihastuttavaa tytärtä kauko-idästä, ja hänen tilalleen kaivattiin usein viulistia. Katseemme kääntyivät erääseen veljesryhmään, joka esiintyi hieman yhteydestä riippuen useita eri nimiä käyttäen. Soittajat olivat basisti Panu Helke, viulisti Rauno Lehtovaara ja hanuristi Raimo Nummela. Heidän liittymisvuodekseen kirjattiin 2001.

4-5- miehisestä Leikareista oli kasvanut toistakymmentä soittajaa käsittävä joukkue - onneksi se esiintyy vain poikkeustapauksessa koko komeudessaan. Sanon 'onneksi' siksi, että näin suuren ryhmän soitto ei kuulosta juuri miltään, mikäli sille ei ole kirjoitettu tarkkoja sovituksia. Sitä emme ainakaan toistaiseksi ole tehneet.

Niitä ikimuistoisia soittoja

'Häistä hautajaisiin', luonnehti Tapani Mäkinen Leikareiden esiintymisten asteikkoa. Ainakin itselleni on erityisesti jäänyt mieleen kaksi soittomatkaa - tyypillistä on, että molemmat suuntautuivat kotimaan ulkopuolelle. Nehän sitä yleensä parhaiten muistaa.

Se matka tapahtui 1.3.1986, ja kohteena oli Uumaja. Jokainen ruotsalainen muistaa edelleenkin tuon ajankohdan, ei Leikareiden vuoksi, vaan Olof Palmen. Hänet oli murhattu edellisen päivän iltana, ja meidän matkapäivänämme tieto murhasta levisi kautta maailman.

Me olimme päättäneet nyt mennä Uumajaan hieman komeammalla tavalla, edellinen matka oli tehty vielä laivalla Merenkurkun yli. Nyt päätimme vuokrata pienen lentokoneen, johon yhtye juuri ja juuri mahtui. Keikkapalkkio kattoi nipinnapin tämän komeuden. Soiton kohteena oli Ruotsin suomalaisseurojen yhteinen 30-vuotisjuhla. Harjunkosken Reino oli viimeinen, joka poimittiin soittajia keräilevään taksiin. Hän ilmaantui paikalle vielä lähes nukkuen. Yritimme selittää Reinolle, vakaumukselliselle sosialidemokraatille, kuinka aamu-uutisissa oli kerrottu, että Olof Palme oli edellisenä päivänä murhattu - Reino vastasi puoleksi nukkuen lohduttavaan tapaansa: - Ei se mitään, kyllä ne löytää pian jonkun muun hänen tilalleen!

Lentomatka oli omalla tavallaan elämys. Pilotteja oli kaksi, soittimet saatiin jotenkuten mahtumaan sisään, mutta jo lähtökentältä Seutulasta ostetut eväsjuomat pakattiin aivan koneen keulassa olevaan matkatavarasäiliöön. Näin ne nekin tekivät ikään kuin ylimääräisen Ruotsin-matkan.

Perillä juhlapaikalla tunnelma oli luonnollisesti apeaakin apeampi. Järjestäjät olivat jo ehtineet tuumia, olisiko koko juhla peruutettava, mutta se oli kuitenkin päätetty pitää, pienin ohjelmanmuutoksin. Meidänkin piti unohtaa normaali soittolistamme ja valita rauhallisempaa ja tunnelmallisempaa soitettavaa - Juhani Tiainen soitti mm. kauniisti Konsta Jylhän Vaienneen viulun.

Kun palautimme myöhään illalla Reinon kotiinsa Postipuuntielle, hän alkoi olla jo lähes hereillä.

Bratislava 1987

Syksyllä 1987 Slovakian radio kutsui meidät Bratislavassa järjestettävän kansanmusiikkikilpailun, Prix Bratislavan finaaliin. Emme osallistuneet varsinaiseen kilpailuun, joka käytiin Euroopan radioitten tekemien ohjelmien välillä. Siinä YLE:n edustajana oli Martti Pokelan hieno sävellys maailman synnystä kalevalaiseen tapaan. Sen lauloi äänitteellä kauniisti Eeva-Leena Pokela, ja sen vastaanotto oli erinomaisen lämmin - Martti Pokela oli tunnettu nimi Euroopassa jo tuolloin. Meidän osuutenamme oli esiintyä tapahtuman päättäjäiskonsertissa, joka pidettiin Bratislavan radiotalon suuressa konserttistudiossa - kaikki kaupungissa käyneet muistavat tuon talon, joka on arkkitehtuuriltaan varsin erikoinen: kärjelleen käännetty pyramidi.

Päättäjäiskonsertissa esiintyi 7-8 yhtyettä eri puolilta Eurooppaa. Se oli meille hieno esiintymistilaisuus, samalla suora radiointi eri puolille Eurooppaa, itään ja länteen. Soittokin tuntui onnistuvan suhteellisen hyvin, paremmin kuin Bratislavan radiolle studiossa tehty oma ohjelmamme.

Matka oli mieliin jäävä - monista syistä. Timo Koski oli hukannut passinsa jo tulolennon yhteydessä, ja hän ja Jussi Tarkkanen joutuivat tekemään ylimääräisen Prahan-matkan uuden passin hankkimiseksi. Asuimme radion hienossa lomarakennuksessa, joka sijaitsi Bratislavan liepeillä, pikkukaupungissa tai oikeastaan kylässä, kauniin järven rannalla. Muuan sunnuntaiaamu nousi matkan kohokohdaksi. Me läksimme tutustumaan kylämme maisemiin vähän lähemmin: kirkkojen kellot kaikuivat kauniisti, kun suunnistimme kylän pääratilla sijaitsevaan krouviin, joka näytti, ihme kyllä, olevan jo auki.

Väkeä ei kapakassa ollut vielä paljoakaan, pari vanhempaa miekkosta toki. He näyttivät olevan pelimanneja - toisella oli viulukotelo, toisella saksofoni. Miehet kyräilivät toisiaan äkäisen näköisinä. Oli tulossa kilpasoitto, henkien taistelu. Viulisti taisi aloittaa ja soittikin ihan kunnollisesti. Saksofonisti avasi kotelonsa ja iski heti ensimmäisen pienen tauon ilmannuttua. Vuorosoittelu jatkui jonkin aikaa ja pelimannien jäätävä tunnelmakin alkoi sulaa muutaman oluthaarikan ja valkoviinin jälkeen. Parin tunnin kuluttua soittoniekat olivat jo ylimpiä tovereita. Yhteiset sävelmät kajahtelivat, kansojen ystävyys, rauha ja rakkaus leiskuivat kapakan holveissa.

Leikareiden ohjelmisto

Kun yhtye oli nuori, mitä kesti runsaat viisi vuotta perustamisen jälkeen, se soitti pääasiassa ja mieluiten löytämäänsä espoolaista kansanmusiikkia. Tämän ohjelmiston parhaana lähteenä oli espoolainen parturi ja viulunsoittaja Martin Hellström. Martin asui keltaisessa talossaan Vanhan Turuntien varrella Nupurissa. Parin kilometrin päässä talosta oli - ja on - Gumbölen kartano, joka on nykyisin Espoon kaupunginjohtajan virka-asunto. Sen alustalaiset olivat 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kansanmusiikin innokkaita vaalijoita, siitä itse mitään ymmärtämättä. Espoolainen kansanmusiikki oli heidän omaa musiikkiaan, nurkkatanssien musiikkia, itsestään selvää ja kotoista.

Nupurista koilliseen sijaitsivat Nuuksio ja Stenhalla: Stenhallaan Föreningen för Nytta och Nöje i Noux pystytti seurantalon 1900-luvun alussa. Se on näiden 30:n vuoden aikana ollut yksi Leikarien parhaita soittopaikkoja: siellä olemme soittaneet ystävien parissa. Vahinko, että usean vuoden ajan järjestetyt Hellströmin syyssoitot eivät ole enää saaneet jatkoa.

Nämä Espoon takaseudut olivat mainio piilopaikka kansanmusiikille. Suuri Sodoma ja Gomorra, Helsinki, oli turvallisten 25 kilometrin päässä. Vaikutteita sieltä saattoi musiikkiinkin tulla, mutta ei häiriöksi asti. Karkkila ja Lohja olivat luoteessa vähän kauempana. Espoolaisilla ja lohjalaisilla soittajilla oli yhteisiä säveliä, joten jonkinlaisia yhteyksiä lienee pidetty. Nupuri oli vuoden 1914 liepeillä lähes kansanvälinen paikka: kiinalaisia linnoituskaivantojen rakentajia oli majoitettu näille seuduille, ja heistä kerrottiin juttuja vielä puoli vuosisataa myöhemmin. Musiikkiaan kiinalaiset eivät espoolaisille antaneet: vasta 1979 Leikarit toivat tuliaisina Pohjois-Koreasta sävelmän Korean kahdeksan kaunista paikkaa. Mutta se onkin jo aivan toinen juttu.

Omia sävelmiä

Alusta alkaen leikarit tekivät myös omia sävelmiä. Timo Koski oli tehnyt niitä jo ennen Leikareiden perustamista, samoin Tapani Mäkinen. Heidän esimerkkinsä veti mukaan myös Juhani Tiaisen. Jussi Tarkkasen tultua mukaan yhtyeeseen se sai miltei ahkerimman sävelsepponsa - tosin myös Tapani Mäkisen kappalelista oli vuoden 1980 liepeillä jo melkoinen.

Reino Harjunkoski ei pursunut sävelmiä aivan samaan tahtiin. Taitaa olla niin, että toistaiseksi niitä on ilmaantunut vain yksi kappale. Mutta muiden leikarien kannustajana hän oli verraton. Hän sanoi ääneen sen, mitä muut vain ajattelivat: että Leikarit oli myös hieno väline, jonka kautta sen jäsenet saivat omia töitään julkisuuteen. Myös yhtyeelle oli suoranaista hyötyä omista sävelmistä: mitä Leikarien esiintyminen olisi takavuosina ollut ilman Tapani Mäkisen Hopeahäävalssia tai Jussi Tarkkasen Leikareiden kevätmarssia ja Tiainen kesällä -polkkaa? Myös Juhani Tiainen innostui tekemään omiaan: hänen koko jälkikasvunsa on jo saanut omat nimikkokappaleensa.

Uusien kappaleiden tulo jatkui myös Paavo Helistön ja Jaakko Heikkisen osalta heidän tultuaan Leikareihin. Muistan millä innolla Jaakon Tiistai-iltana -valssi ja Paavo Helistön jo 60-luvulla tehty Klarinetit laineilla otettiin mukaan ohjelmistoon. Omalta pieneltä osaltaan Leikarit on laajentanut soivan kansanmusiikkimme kappalevalikoimaa. Useat uudet sävelmät ovat löytäneet soittajikseen myös muita pelimanneja. Jaakko Heikkisen kotisivu on antanut hyviä vihjeitä uutta ohjelmistoa etsivälle soittajalle - suosittelen sitä!

Leikareiden tyyli

Onko sitä? Kuinka Leikareiden soittoa luonnehtisi muutamalla sanalla? Innokkaita harrastajia, pääkaupunkiseudun pappapelimanneja? Ja mikä se tyyli on ja mistä se tulee?

Ehkä tuosta viimeisestä on helpointa aloittaa. Jonkin soittajaryhmän yhteiseen soittotapaan vaikuttaa kaikki se, millaisia vaikutteita ryhmän eri soittajat ovat elämänsä varrella saaneet; millaiseen musiikkimaailmaan he ovat sijoittuneet. Ikä määrää jo jotakin: leikarit ovat suhteellisen iäkkäitä nyt vuonna 2005, vanhin 71 v., suuri osa 60-70:n välimaastossa. Keski-ikäiset keikkuvat 40:n molemmin puolin, eikä Ulla Hillebrandtkaan nuorimpana ihan teinityttönen ole.

Silloin kun vanhimmat leikarit olivat nuoria, noin parikymmpisiä, oli Suomenmassa yksi musiikinlaji, joka tänään on häipynyt miltei taka-alalle. Se oli ns. vanha tanssimusiikki - vanhat valssit, jenkat, polkat, humpahtavat tanssisävelmät - sellainen musiikki, jota esim. Yrjö Saarnion tunnettu polkkayhtye soitti. Väittäisin, että tämä vanha tanssimusiikki on yksi Leikarien tyylin lähtökohtia.

Lisäksi yhtyeessä on kaksi puhdasta ammattimuusikkoa - ja olisi kolmekin, mikäli Vesa Raiskinen ennättäisi oopperatöiltään useimmin Leikareihin. Tottahan hekin ovat Leikareiden soittoon vaikuttaneet. He ovat perusteellista koulutusta viulunsoitossa saaneita, sitä Sibelius-Akatemiaa ja ulkomaita myöten opiskelleita. Ei heidän käsissään narskuteta pelimanniviulua - kyllä he soittavat kansanmusiikkiakin klassisen orkesterimuusikon tavalla, puhtaasti ja kaunisäänisesti. Tästä Leikareita tavattiin moittia Mäntsälän ensimmäisten yhtyekilpailujen aikoina. Nyt nämä moitteet ovat unohtuneet: tänään oppia saaneet pelimannit jo tunnetaan, nekin kymmenet Sibelius-Akatemian kansanmusiikkilinjan läpikäyneet.

Loppujen lopuksi - me olemme soittotyylimme saaneet siis omista lähtökohdistamme käsin. Me olemme itse asiassa jokseenkin tyytyväisiä siihen. Se sopii meille - jokin 'uusi' saattaisi tuntua vieraalta. Taidamme salaa olla sitä mieltä, että pelimanni pysyköön lestissään. Sellaisina meillä saattaa joskus olla jotakin annettavaakin kuulijalle.